puhelin langat laulaa... vai laulaako?

 Juu siis, perjantaina kun pääsin koulusta (15.00) menin koulun "päärakennukseen" oottaa, et kello tulis neljä ja isäpuoleni saapuisi hakemaan. Soitin sit hänelle joskus 20 yli neljä ja hää sano soittavansa sitten kun pääsee töistä.

 Pelasin siinä sitten puhelimella pasianssia ja tyhmä kun olin, en älynnyt kattoa kuinka paljon miul oli akkuu jäljellä ja se sit vissiin loppui iha kokonaan. Mitä ei ole tapahtunut ennen. Pari kertaa koitin avata sitä, mutta pin-koodin laitettuani se sammu aina uuestaa.

 Menin paniikkiin, sillä kello oli jo 20 vaille neljä, eikä isäpuoleni voisi nyt soittaa/en voisi vastata. Itkin siinä vähän aikaa ja tajusin, että voisin kysyä siivoojalta, joka oli ainoa henkilö minun lisäkseni talossa, että onko siellä nokian laturia.

 Pyyhin silmäni ja kysyin. Olin tosi iloinen, kun talosta löytyi laturi. laitoin puhelimen latautumaan, se latasi kuusi sekuntia ja lopetti. Sama juttu toistui monesti, menin taas paniikkiin ja tunsin kuinka kyyneleet alko virrata.

 Kun kello oli hieman yli neljä, kuivasin silmäni ja kysyin saanko mennä kattoo ruokalan ikkunoista onko isäpuoleni jo tullut. Onneksi hän tuli melkein samalla hetkellä koulumme pihaan. Kiitin nopeasti laturista ja juoksin autoon. 

 Soitin hänen puhelimestaan Lillille ja sovin näkeväni tätä hänen mummollaan. Isäpuoleni jätti minut heidän talonsa eteen ja oltiin siellä n. tunti ja lähdettiin Lillille. Jälleen tunnin päästä lähdettiin Nuorten iltaan.

 oltiin etuajassa, joten päätin yrittää ladata puhelintani ja arvatkaapa mitä? Ei toiminut. Aloin taas itkeä, sillä kukaan ei vieläkään saisi minuun yhteyttä tai toisin päin. Menin hetkeksi rauhoittumaan rakennuksen ylimpään kerrokseen. Siellä istuessani huomasin, että poskiani oli alkanut kirveltämään. Kirosin puhelintani. Kun menin alas kello oli melkein 19.00.

 Tarkistin toimiiko puhelimeni, enkä varsinaisesti yllättynyt kun se ei toiminut, mutta aloin joka tapauksessa taas kyynelehtimään. Yritin olla itkemättä enempää illan aikana, mutta välillä kyyneleitä oli mahdoton pidättää..

 Jossain välissä tajusin kuinka ikävä minulla oli sitä Tiettyä.  Ajattelin että ehkä hän kohta tulee ovesta ja voisin käpertyä hänen syliinsä. Häntä ei kuitenkaan kuulunut, enkä älynnyt soittaakkaan hänelle ystävieni puhelimista. Aloin taas itkemään.

 Pyyhin silmäni ja menin katsomaan peilistä punoittivatko ne. Eivät varsinaisesti, mutta poskipääni olivat aivan punaiset ja niihin kirveli jos itkin.

 Jonkin ajan kuluttua lähdimme takaisin Lillille ja Ellulle (klo 22.00). Puhelimeni ei toiminut vieläkään.

 Sinä päivänä tajusin kuinka tärkeä puhelimeni oikeasti minulle on! Monet ihmiset sanovat, ettei puhelin ole heidän tärkein esineensä ja että he pystyisivät helposti elämään ilman puhelinta, jos se yhtäkkiä otettaisiin heiltä pois.  En usko heitä.

 Olin ennen samaa mieltä, en ajatellut puhelintani aina edes kolmen tärkeimmän tavarani joukkoon. nyt kuitenkin ymmärrän kuinka tärkeä se minulle on, mutta niinhän se yleensä menee, vasta kun menettää jotain, tajuaa kuinka tärkeää se oikeasti on.

 Hetken minulla oli käytössä Lillin vanha puhelin, sitten äitini vanha puhelin ja tällä hetkellä minulla on käytössä hyvin, hyvin vanha puhelimeni ja nauroin itseni kipeäksi kun löysin sieltä yhden videon serkustani xD. 

 Äiti vei onneksi tänään temppuilevan puhelimeni huoltoon ja koska takuu on vielä voimassa se on ilmaista :D pieni valon pilkahdus siis tähänkin ;).

-x-