Vuodenvaihde tuntuu oudolta. Enkä tarkota nyt sitä, et ompas vuos menny nopeesti. On vaan tosi epätodellinen olo.. Jopa tyhjä.
Menetin tän vuoden loppupuolella miulle tärkeän henkilön. Yhen ehdottomasti tärkeimmistä. Hää opetti miulle kaikkea. Miten pyöräillä. Miten tehä origamilintuja (tosin muistan enää vain pääskysen).
En muista koskaan riidelleeni kyseisen henkilön kanssa. Kuitenkin kuulemma joskus on sitäkin tehty, vaikken itse muistakaan. Hän tuki miuta mihin ikinä ryhdyinkin. Sanoi silti myös mielipiteensä miun päätöksistä huolimatta. Oli se sitten puolesta tai vastaan. Ja hyväksy aina, et ne oli loppujen lopuks miun päätöksiä. Hää oli rakastava, ymmärtäväinen, rohkaiseva. Ehkä myös hieman lellivä miuta kohtaan. Olinhan hänen esikoisensa ja pitkään ainoa lapsi.
Tuun aina muistamaan kuinka, monia vuosia sitten, hän oli palannut työmatkaltaan Suomeen, ja olin menossa viikonlopuksi hänen luokseen. Autosta päästyäni riensin ovelle ja hänen avatessaan oven, parahdin itkuun. Hän oli leikkauttanut hiuksensa, ajan puutteen vuoksi, aivan lyhyiksi. Järkytyin siitä niin kovin, sillä hänellä oli aina ollut samanlainen kampaus. Tai no, niin kauan kuin muistan. Sen jälkeen hän ei hiuksiaan leikauttanut. Ainakaan muuten kuin normaaliin tapaan. Parhaimmat lapsuusmuistoni liittyvät häneen ja tuohon lapsuudenkotiin. Vuosien kuluessa hän oli yhä läsnä samankaltaisissa muistoissa, mutta paikka vain vaihtui.
Kaikki kuitenkin tapahtui liian nopeasti. Puolessa vuodessa. Hän tuli takaisin pitkältä työmatkaltaan katsomaan valmistujaisiani ja pian hän olikin sairaalassa. Luulin, että kokisin vielä monta muistoa hänen kanssaan. Monia mökkikesiä. Kävelyn yhdessä alttarille. Lapsen syntymän. Olen surullinen, että hän jää niistä hetkistä paitsi. Etten saa kokea niitä hetkiä hänen kanssaan. Lohduttaudun kuitenkin ajatuksella, että nyt hänen on hyvä olla. Ainakin uskon niin. Ja tietyllä tavalla hän on yhä läsnä.
~fly me to the moon & let me play among the stars~
Hyvää matkaa, rakas iskä.
-x-
